MirjamiParant pienet purot - isot joet

Yksinasuvat vs. yksinäisyys

Hesarin pääkirjoitus (6.11.) nostaa yksinäisyyden politiikan asialistalle. HS, yksinäisyyskyselynsä perustalta, jossa 30.000 vastausta on arvioitu, on lähtenyt yleistämään yksinasumisen dilemmaa yksinäisyyteen. Oletusarvoksi on jäänyt, että hyvin suuri osa yksinasuvista voi huonosti. Olettaen, että yksinäisyyden kokemus on myös huonovointisuutta.

Huonovointisuuden arviota vahvistetaan vähäisellä koulutuksella, työttömyydellä ja pienillä ansiotuloilla. Tässäkään yhteydessä syrjäytymissanaa ei jätetty käyttämättä.

Suomessa on tilastollisesti reilu 5 milj. asujaa, joista yli miljoona asuu yksin. Yksinasuminen saattaa olla tilapäistä tai sitten vakiintunutta ja pysyvää. Kuitenkin niin, että suurimmat yksinasujat muodostuvat leskistä, eli ikänaisista (vähemmän miehistä), keski-ikäisistä miehistä ja alle kolmekymppisistä.

Seuraavan päivän HS:ssa (7.11.) Annika Saarikko tekee vastaväitteen, jossa hän arvioi, miten yksiasuvien tarpeet on aiheellista huomioida myös poliittisessa päätöksenteossa. Minulle jäi epäselväksi, mitä hän tarkoittaa perintöjen testamenttauksella. Sen hän kuitenkin tuo esiin, että yksiasuminen ei ole synonyymi yksinäisyydelle.

Yhteenvetona näistä voisin todeta, että kuullaanko tässä nyt Hesarin pääkirjoitusta tai Keskustan Annika Saarikon selvennystä, niin molemmat ovat hakoteillä.

Sosiologiaa, psykologiaa ja sosiaalipsykologiaa opiskeellena tunnistan yhteiskunnallisen ilmapiirin muutoksen ja väistämättömän reitin nykyiseen.

Hyvinvoinnin merkillisyys on siinä, että vaihtoehdot mahdollistuvat. Yksinasumisen vapaus on kiehtova vastakohta epäkelvolle parisuhteelle tai yhteisasumiselle. Puhutaan siten yksillöllistymisen lisääntymisestä ja vapauden yliarvostuksesta.

Onkin hyvä kysyä, onko ihminen sosiaalinen eläin? Ovatko hänen tarpeensa ja arvonsa määritellyt lauman jäsenenä? Miksi tietoisesti yhteisöstään irtautuva yksin jäädessään alkaisi potea yksinäisyyttä.

Pohdin tässä vaikkapa erojen myötä yksinjääneitä, keski-ikäisiä miehiä, joiden perhe elää toisaalla, he itse kohtaavat lapsiaan toisaalla. Perusoletuksenaan yksinasuminen. On selvää, että yksinäisyys tunteena on enemmän kuin läsnä. Yksinäisyys huutaa ja saa miehen entistä murheellisemmaksi.

Yksinäisyyttä on monta lajia. Kuitenkin yksinäisyydellä on yksi yhteinen nimittäjä = tarpeettomuus.

Yksinäisyys on sosioekonominen surunauha, yksinasuminen taas valtiovallan keinoin löytyvä subventio.

 

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän MirjamiParant kuva
Mirjami Parant

Isänpäivän aattona ajattelen, että monen eronneen miehen sydäntä riipaisee lasten läsnäolon menetys. Oletan, että yksinäisyyskokemuksen syvin olemus voi olla menetys - ei niinkään läsnäolo.

Käyttäjän Pekka Toivonen kuva
Pekka Toivonen

Harva yksinäinen ja yksinäisyyttä valittava ihminen haluaisi kuitenkaan , että hänen luokseen muuttaisi joku toinen ihminen. Muuttava henkilkö voisi olla joku huonokuntoinen, joka tarvitsisi kipeästi tuon aiemmin yksinäisyyttä valittaneen apua päivittäisissä toimissaan.

Vaikka aiemmin yksinäisyyttä valittanut henkilö väkisinkin kokisi tällöin itsensä tarpeelliseksi ja näin hänen tarpeettomuutensa tunne olisi luonnollisesti kadonnut, hänen kokemuksellinen huonovointisuutensa ilmeisesti lisääntyisi.

Käyttäjän MirjamiParant kuva
Mirjami Parant

Pekka, on selvää, että mitä tahansa keinoja yksiasumisen muutokseen ei ole. On hyvä olla tietoinen, että yksiasuminen ei tarkoita yksinäisyyttä, jota potevat, ovat useimmiten leskiksi jääneitä, jotka luonnollisesti tunnistavat yksinäisyyden puolison kuoleman jälkeen.

Toimituksen poiminnat