MirjamiParant pienet purot - isot joet

Asenne, arvot ja talous - opintien vakavimmat esteet!

Lue, jos jaksat.

Suomi v. 1947

Kerron oman tarinani siitä, miksi jokaiselle, opinhaluiselle, lahjakkaalle lapselle, olisi hyvä turvata mahdollisuus saada koulutusta ja opiskella toivomaansa ammattiin, vanhempiensa varallisuudesta huolimatta.

Synnyin joulukuun lopulla maaseudulla, jossa ei ollut autotietä lähimpään kirkonkylään. Oli vain vesi-, jää-, tai kärrytie hevosille. Kylä eli myös ilman sähköä. Puhelimia ei ollut.

Kylällä asui joitakin lapsenpäästäjiä eli 'valekätilöitä', mutta perheessämme asunut isoisäni ei heitä syntymäni selvittäjäksi huolinut. Hän satuloi hevosensa ja lähti hakemaan virallisen kätilön kirkonkylästä. Matkaa kertyi hevosen reessä 15 kilometriä suuntaansa. Joulukuun 29. päivänä, v. 1947, jäät jo ilmeisimmin kantoivat, sillä hevosella päästeltiin oikotietä kirkonkylälle - josta kätilö napattiin kyytiin ihmeemmin kyselemättä.

Seitsemän vuotta syntymäni jälkeen, kylälle alettiin rakentaa autotietä. Muistan hyvin, miten koulumatkalla piti varoa kallioräjäytyksiä.  

Huolimatta siitä, että tieyhteys rakennettiin, linja-autoliikennettä saatiin odotella pitkään.

Neljännellä luokalla ollessani, opettajani ehdottivat vanhemmilleni, että hakisin oppikouluun. Siinä kohtaa, vanhempani hyväksyivät, että hakekoon tyttö. Olin pääsykokeissa ja tulin valituksi.

Valituksi tuleminen merkitsi kuitenkin sitä, että yön yli mietittyään, vanhempani päättivät, että heillä ei ole varaa kustantaa tytön opintoja kirkonkylässä.  Joutuisi siellä asumaankin. Ja eihän tyttöjä kannata kouluttaa.

Niinpä jäin (surullisena) kansakouluun. Kun koulu loppui, jouduin kotiapulaiseksi. Olin 15 -vuotias ja  hoidin vieraiden lapsia, laitoin ruokaa ja nukuin keittiössään, pukkisängyssä.

Nopeasti kyllästyin ja palasin kotiin.

Olin haaveillut lapsesta saakka arkeologin ammatista. Ammattihaaveeni kuihtui.

Jos haluat kuulla lisää, sekin on mahdollista.

 

 

 

 

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Käyttäjän MirjamiParant kuva
Mirjami Parant

Jos, sanalla, on monia mahdollisuuksia. Itsekin olen jossitellut, mitä jos vanhempani olisivat antaneet minun lähteä oppikouluun. Mitä, jos olisin voinut opiskella toivomaani ammattiin.

Käyttäjän jarmolauros kuva
Jarmo Lauros

Tänään me suuret ikäluokat olemme veronmaksuinemme antaneet lapsillemme lähes lainoista vapaat opiskelumahdollisuudet.
Tyttäreni aikoinaan kun meni oppikouluun, sanoin anopille; ei tyttöjä kannata kouluttaa. Kasvavat kauniiksi ja menevät hyviin naimisiin. Tänään tytär on fysiikan tohtori ja Jarmo opintoasioista vaikenee.

Käyttäjän MirjamiParant kuva
Mirjami Parant

Jarmo, tyttäresi on voittaja! Onnitteluni hänelle!

Käyttäjän MirjamiParant kuva
Mirjami Parant

Tässä kohtaa tulee mieleen, miten kansamme on nyt huolissaan ns. kehitysmaiden lasten koulutuksesta. Hyvä niin.

Kunpa tuohon aikaan, kun sodan jälkeen syntyneiden, vähävaraisten maaseudun suomalaislasten koulutusta, olisi edes jollain taholla tunnistettu!

Käyttäjän MirjamiParant kuva
Mirjami Parant

Tarinani jatko on tässä; vanhoillislestadiolaisen perheen tytär laitetaan kristilliseen kansanopistoon. Opistossa lihoin ja olin lähes koko ajan sitä mieltä, että hukkaan heitetty aika. Kotiin päästyäni, ilmoittauduin kauppakouluun. Laihduin.

Kävin kauppakoulun, en työllistynyt. Veljeni tarvitsi lapsenhoitajaa, lähdin Keravalle. Hoidin veljeni vastasyntynyttä poikaa, hänen vanhempaa sisartaan ja lisäksi naapurissa asuvan perheen kahta lasta.

Helsingin Sanomista tarkkailin työilmoituksia. Soitin yhteen. Sain kutsun haastatteluun. Sain paikan.

Aikaa kului. Tapasin tulevan mieheni ja avioiduimme. Lapsi syntyi. Kävin kauppaopiston. Syntyi toinen lapsi.

Tuli laki, että opistotason suorittanut voi osallistua ylioppilaskirjoituksiin.

Kirjoitin ylioppilaaksi Kustaa Vaasan Iltaoppikoulusta hyvin arvosanoin. En käynyt lukiota, osallistuin vain kirjoituksiin.

Tarina jatkuu!

Toimituksen poiminnat